Ne oikeat aarteet

Maailman kaunein tuoli

Kirppareilta on kiva tehdä täydellisiä löytöjä, mutta ainakin minulle kodin tärkeimpiin esineisiin ei liity löytämisen riemua vaan tunnearvoa ja muistoja. Tärkeimpiä ovat siis suvun vanhat esineet, jotka ovat kulkeutuneet minun nurkkiini. Koska kiireiden keskellä ei ole tullut hankittua tai tehtyä kotiin oikein mitään uutta, omistan tämän sunnuntaisen kuvapainotteisen tunnelmointipostauksen näille vanhoille rakkaille jutuille.

Suurin aarteeni on korallinpunainen Ilmari Tapiovaaran Mademoiselle, jonka mummo ja pappa ovat aikanaan ostaneet ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Kuolasin tuota tuolia aina mummolassa ja lukioikäisenä tapetoin seinäni sellaisella terrakotanvärisellä tapetilla, johon tuoli sopi niin täydellisesti, että sain sen omaksi. Olin ikionnellinen, ja olen vieläkin. Sittemmin tuoli on vaihtanut paikkaa pois sen terrakottatapetin luota, mutta joka kodissa se näyttää yhtä ihanalta. Ikäänsä nähden tuoli on hyvässä kunnossa. Maalipinnassa on vain muutamia kolhuja, ja nekin tuntuvat kuuluvan asiaan. En tiedä nähneeni kauniimpaa tuolia.

Isän vanha lelulaatikko ja Stockmannin vaateosastolla elämäntyönsä tehneen, nykyisin jo pätkät yli ysikymppisen isotädin hatturasia, joka muuten mätsää Mademoisellen korallinpunaan aika täydellisesti.

Hellaksen ja Hangon keksin peltirasiat mummolasta. Just sopivasti kolhuja ja muita elämän jälkiä.

Papan nuorena miehenä kyhäilemä rottinkikori. Taustalla näkyy myös avomiehen sukuaarre, isänsä vanha vahvistin, jonka retro olemus miellyttää kyllä kovasti minunkin silmääni.

Ekotossuttelua

Ensikosketus kuivaan kevätkatuun

 

Ankeahkon tenttiinlukupäivän pelasti visiitti postilaatikolle. Siellä odottivat viime viikolla eco bohemia -nettikaupasta tilaamani Ethleticin ekotennarit. Olin aikonut ostaa kevätkaduille Converset, mutta onneksi ehdin bongata nämä. Mallia ei juuri Converseista erota, mutta muissa asioissa Ethleticit erottuvat edukseen. Kyseessä ovat maailman ensimmäiset Reilun kaupan sertifikaatin saaneet tennarit, ja materiaaleina on käytetty sataprosenttista luomupuuvillaa ja FSC-sertifioitua luonnonkumia. Uskomattominta on, ettei hinnassa tunnu olevan minkäänlaista ekolisää. Eco bohemiassa nämä korkeavartiset yksilöt maksoivat normaalihintaisina 58 euroa eli jopa vähän vähemmän kuin Converset yleensä.

Edustuskuva ensimmäisen rapaisen kävelyn jälkeen, kun en malttanut ennen testausta

Tossut pääsivät saman tien testiin. Toivottavasti ei tullut kauheasti tuttuja vastaan, koska miltei loikin niillä Pispalasta keskustaan ehkä vähän pöhkö virne naamallani. Farkutkin olivat lopulta puoleen sääreen asti ihan kurassa, sen verran reipas oli askel. Mutta kengät tuntuivat ja näyttivät hyviltä ja nostivat hymyn huulille. Jos nämä vielä kovassa käytössäni kestävät, niin lupaan hankkia seuraavatkin tennarini ekoversioina. Ensituntumalta voin kyllä suositella kaikille, jotka tennareista tykkäävät, mutta joille se perinteinen tähtikuvio ei ole ihan välttämätön kriteeri.

Ps. Osaisiko joku vinkata, missä noita miesten malleja myytäisiin sopivasti? Eco bohemiassa kun on vain noita naisten malleja.

Haipakkaa

Eräänä aamuna tässä olin kiukkuinen kuin ampiainen. Tai ehkä enemmänkin ahdistunut. Stressi tekemättömistä töistä ja deadlinejen (miten tuota pitäisi taivuttaa?) läheisyydestä kuristi kurkkua, väsytti. Päätä särki ties monettako päivää putkeen. Sitten keitin kahvia ja päätin vielä mennä juomaan sen sänkyyn tenttikirjan äärelle. Kuten saattoi oikeastaan tavallaan odottaakin, kahvia läikkyi lakanoille, tenttikirjallekin ihan vähän. Mutta enää ei kiukuttanut vaan alkoi naurattaa. Nauratti aika paljonkin, ja mieli oli hetkessä parempi.

Loppupäätelmä: vähän liikaa tekemistä ja stressiä ja fiilisvuoristorataa on ilmassa nyt, edessä muun muassa yksi tämänastisen yliopistohistoriani haastavimpia tenttejä. Ajatukset harrastavat eskapismia ja hakeutuvat kesälomasuunnitelmien, Euroopan juna-aikataulujen ja Fjällrävenin rinkkavalikoiman äärelle, mutta koitetaan nyt kuitenkin pitää nenä kiinni siellä kirjassa vähän aikaa. Blogissa saattaa siis olla vähän hiljaista nyt parisen viikkoa, mutta sitten taas päästetään inspiraatiot valloilleen.

Takatalvea uhmaten

 

No niin, sieltä sitä lunta taas tulee. Isoja rumia märkiä hiutaleita. Onneksi kuitenkin tämä iltapäivälehtien repostelema takatalvi on toistaiseksi ollut sen verran vaihtelevaa, että esimerkiksi tänään päivällä pääsi tekemään ihan kunnon kevätfiilistelykävelyn (bongattu mm. ensimmäinen jäätelökioski, ei tosin vielä auki). Lumiahdistusta pystyy helposti lievittämään myös kauppojen kevätkukkatarjonnalla. Parvekkeella näyttää ainakin ihan keväältä nyt, kun on ruukullinen pikkunarsisseja. (Sitäpaitsi äiti sanoi, että nämä kestävät pikku pakkasiakin.) Sisällä taas kukoistaa kevään ties kuinka mones tulppaanikimppu. Ei noihin vaan kyllästy.
 

Kevään tehtävälistalla on tehdä jotakin noille värinsä menettäneille parvekekalusteille. En ehkä tahtoisi ostaa uusia, ellei sitten jotakin käytettyä kivaa löytyisi. Houkuttaisi maalata nuo valkoisiksi, mutta kun edellinenkin hionta- ja maalausprojektikin jäi jännetuppitulehduksen iskettyä toistaiseksi kesken (keittiön pinnatuoleista yksi on vielä ruskea, muut valkoisia), niin hirvittää vähän suunnitella uusia. Mutta toisaalta ei noita varmaan hirveästi tarvitsisi hioakaan, kun vanha pintakäsittely on noin totaalisesti kulahtanut pois?

 

Käväisin tänään fiilistelemässä auringon ja kuivien katujen lisäksi myös visuaalista runoutta ja palkittua designia Taidehalli TR1:n uusissa näyttelyissä. Näyttelyt olivat mielenkiintoisia ja visuaaliset runoteokset hyvällä tavalla hämmentäviä, mutta vaikuttavampiakin näyttelyitä olen totuuden sanoakseni TR1:ssä nähnyt. Jos Tampereen tämänhetkisestä tarjonnasta pitäisi kehua vain yhtä, suosittelisin kyllä ehdottomasti eniten vuoden nuoren taiteilijan Ari Pelkosen näyttelyä Tampereen taidemuseossa.

Tykkään hirveästi kiertää taidemuseoita ja erilaisia näyttelyitä, mutta mieluiten yksin. Vaikka tavallaan onkin kiva vaihtaa mielipiteitä jonkun kanssa, kuljen mieluummin yksin ja tuijottelen mielenkiintoista teosta ihan niin kauan kuin hyvältä tuntuu. Jos taas jokin teos ei kerta kaikkiaan sytytä, sen voin ohittaa kylmästi olankohautuksella. Ei tarvitse väkisin olla mitään mieltä tai analysoida, ellei ole sellaisella tuulella, voi vain fiilistellä ja rauhoittua, yrittää tyhjentää mielen kaikesta muusta.

 

TR 1:ssä on sikälikin hauska käydä, että tulee samalla pyörineeksi Frenckellin ja Finlaysonin kulmilla, joiden läpi kuljin miltei päivittäin asuessani ensimmäisenä opiskeluvuotenani ensimmäistä kertaa omillani somassa yksiössä Armonkalliossa. Jotenkin tuolla punatiilitehtaita, koskea ja noita koristeellisia sillanpieliä katsellessa tavoittaa vieläkin niitä samoja fiiliksiä kuin silloin, kun kaikki oli tosi uutta ja jännää.